Ennen erityisryhmien ohjauksen kurssia ajattelin, että erityisryhmiin kuuluu oikeastaan vain kehitysvammaiset tms. Kun asiaa miettii tarkemmin, aloin miettiä että eikö kaikki ole lopulta jollain tapaa erityisiä. Kuka lopulta on normaali ja kuka erityinen? Olen ymmärtänyt, että kaikilla ihmisillä on omat ongelmansa ja kaikki ihmiset ovat yksilöitä.
Ensimmäiset kohtaamiset kehitysvammaisten kanssa oli oikeastaan kun ensimmäisenä opiskeluvuotenani ohjasin kehitysvammaisten näytelmäkerhoa. Silloin koin kehitysvammaiset ehkä vähän pelottavina, sillä en koskaan ennemmin ole ollut kehitysvammaisten kanssa. Kuitenkin kun heidän kanssaan on, ymmärtää että he ovat ihan samalla tavalla ihmisiä kuin kaikki muutkin. Heillä vain on joitain osa-alueita jotka poikkeavat valtaosasta ihmisistä. Minusta on ihanaa työskennellä kehitysvammaisten kanssa, sillä yleensä he ovat todella aitoja ja elämäniloisia. Tätä kerhoa ohjatessani opin, että johdonmukaisuus ja selkeys on ohjaamisessa tärkeää ja vielä tärkeämpää se on kehitysvammaisten kanssa. Pitää myös huomioida paljon tarkemmin että missä heillä on vaikeuksia ja sen mukaan auttaa heitä.
Tuon kerhon pitämisen myötä sain paljon rohkeutta lähteä ohjaamaan kehitysvammaisia enemmänkin. Siitä seuraavana kesänä olin työssäoppimassa seurakunnalla jossa viimeisenä leirinä oli erityistä tukea tarvitsevien lasten leiri. Leiri oli koko työssäoppimisessa parasta, siitä sain hyvin paljon rohkeutta ohjata. Leirillä olevat lapset olivat niin älyttömän aitoja, ettei heistä voi olla tykkäämättä. Tällöin en vielä hirveästi uskaltanut tehdä mitään, mutta kuitenkin jotain. Olin vielä niin kovin epävarma omasta ohjaamisestani ja itsestäni.
Seuraavana kesänä pääsin samalle leirille uudestaan. Uskalsin ottaa hommia paljon helpommin vastaan ja luotin itseeni ja ohjamiseeni. Samana kesänä olin myös aikuisten kehitysvammaisten leirillä ja olin henkilökohtaisena avustajana. Opintojeni aikana olen siis ohjannut paljon kaikenikäisiä kehitysvammaisia ja erityistä tukea tarvitsevia.
Olin puoli vuotta erään kehitysvammaisen naisen henkilökohtaisena vapaa-ajan avustajana. Tavotteenani oli rohkaista häntä tekemään itsenäisemmin asioita. Kävimme yhdessä esimerkiksi elokuvissa. Työkokemus opetti minulle, että minun mielestä pieneltä tuntuvat asiat voivat olla tosi merkityksellisiä ohjattaville. Välillä riittää esimerkiksi se, että ihan vain jutellaan ja ollaan ilman että erityisesti tehdään mitään. Se voi olla se asia, josta hän eniten hyötyy.
Erityisryhmien kanssa on mielestäni tärkeää, että esimerkiksi kehitysvammaisia osallistetaan mahdollisimman paljon tekemään asioita ja etsitään se tapa, joka hänen kanssaan toimii. Esimerkiksi kolmantena lukuvuonna kun olin toimintakeskuksella työharjoittelussa. Opin, että välttämättä ei ole tärkeää se kuinka paljon kehitysvammainen käytännössä tekee, vaan tärkeää on se, että häntä pyydetään mukaan, hän saa tehdä niin paljon kuin pystyy ja että hän saa olla osallisena joskus pelkästään katsomalla kun muut tekee.
Kuitenkaan, vaikka toista auttaisikin, pitää muistaa että antaa toisen tehdä niin paljon itse kun hän pystyy. Tietenkin, jos oikeasti tarvii niin paljon apua niin silloin sitä tietenkin annetaan, mutta ei turhaan. Esimerkiksi kun koulussa oli tehtävä, että toinen on sokea, ja toisen pitää ohjata häntä, ainakin minua alkoi tosi äkkiä ärsyttää jos minua autettiin liikaa ja tehtiin asiat puolestani valmiiksi vaikka olisin itsekin pystynyt - siitä huolimatta että en nähnyt mitään.
Tärkeää olisi muistaa, että esimerkiksi cp-vamma ei vaikuta ajattelukykyyn. Vaikka ihminen olisi fyysisesti paljon apua tarvitseva, hän osaa silti tehdä omia päätöksiään ym. (liite 3, Tiikeriä etsimässä)
Aikaisemmin ajattelin että nuorten sosiaalinen vahvistaminen on lähinnä nuorten tervehtimistä, kehumista, ja kuulumisten kyselyä. Sitähän se onkin, mutta sosiaalisen vahvistamisen kurssin aikana olen saanut paljon tietoa ja ymmärrystä esimerkiksi siihen, miksi nuori käyttäytyy juuri tietyllä tapaa. Jos nuori käyttäytyy esimerkiksi nuopparilla huonosti, luulen että siihen on melkein aina joku syy. (liite 4, Lapsen aggressiivisuus). Jos nuori oirehtii esimerkiksi huonolla käytöksellä, mielestäni ei ole pidemmän päälle järkevää puuttua pelkästään huonoon käytökseen, vaan olisi tärkeää, että puututtaisiin syihin, miksi nuori käyttäytyy huonosti. Syiden selvittämiseen hyviä tapoja on esimerkiksi sosiaalisen vahvistamisen kautta luoda luottamus nuoreen ja sitä kautta voi saada puheyhteyden.
Tein sosiaalisen vahvistamisen näytöksi tapahtuman erityisperheille. Tein tapahtuman niin itsenäisesti kuin vain opiskelijana pystyin; tein siihen mainokset, jaoin mainoksia, suunnittelin ja organisoin ohjelman, hankin ohjaajia ym. Tapahtumaa suunnitellessani mietin paljon sitä, mikä olisi sellasita ohjelmaa mikä sopisi mahdollisimman monelle, sillä en oikeastaan yhtään tietnnyt kuinka perheet ovat erityisiä. Tavotteenani oli, että kaikki pystyisivät osallistumaan ainakin kahteen toimintapisteeseen. Tapahtumassa oli lopulta ratsastusta, lumikenkäilyä (siinä rata), valokuvasuunnistusta, jousiammuntaa, mäenlaskua ja nuotioruokailua. Sain tapahtumasta paljon hyvää palautetta. Palautetta tuli erityisesti siitä, että tapahtumaan oli helppo osallistua (erityisperheillä voi olla vaikeampaa osallistua isoihin tapahtumiin) , toiminnan monipuolisuudesta ja lapset tykkäsivät. Projekti, jolle näytön pidin, aikoo ottaa tapahtuman vuosikelloonsa ja pyysivät lupaa, että saisivatko käyttää samaa kaavaa myöhemminkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti