Aikaisemmin, vielä ensimmäisenä opistovuotena, ajattelin: ”Älkää, jooko, käskekö minua kaikkien eteen. Älkää pakottako minua olemaan esillä”. Nykyään pystyn esittämään ja ohjaamaan. Jokaisen tapahtuman tai ohjauskokemuksen jälkeen olen aina edelliskertaa parempi. Se on ehkä se suurin muutos vanhan minän ja nykyisen minän välillä.
Opisto, opiston opettajat ja opiston kaverit ovat antaneet minulle valtavan määrän itsevarmuutta ja rohkeutta. Ensimmäisenä koulupäivänä Opistolla sanottiin, että täällä opiskelija kasvaa ammatillisen kasvun lisäksi myös ihmisenä valtavasti, itsenäistyy, saa rohkeutta ja mitä kaikkea. Silloin lähinnä naureskelin tuolle ajatukselle. Mutta ihan oikeasti: sen lisäksi, että olen saanut näiden kolmen vuoden aikana ammatillisen koulutuksen, olen myös kasvanut aikuiseksi.
Tuntuu ihan hullulta kirjoittaa nyt sitä ns. "lopputekstiä". Tavallaan olen ajatellut portfoliosta ja valmistumisesta lähinnä että "sitten joskus". Ehkä juuri sen takia aluksi siirsin ja siirsin portfolion aloittamista, ei se vain tuntunut ajankohtaiselta. Sitten tuli kolmas vuosi ja tajusin että sehän pitäisi oikeati kirjoittaakin. Kuitenkin, kun vain lähti kirjottamaan, teksti syntyi yllättävän nopeasti. Oli hyvä miettiä sitä, kuinka on kehittynyt, mitä on oppinut ja missä on vielä opittavaa.
Tietenkään kehittyminen ei lopu tähän. Ei ihminen ole koskaan täysin valmis tai täydellinen, eikä tarvitsekaan olla. Pitää vain oppia hyväksymään keskeneräisyytensä, virheensä ja oppia niistä. Samalla olen todistanut itselleni, että ihminen pystyy ihan mihin vain kun tekee sen eteen tarpeeksi töitä ja oikeasti haluaa sitä asiaa. Kuten sanoin, en olisi voinut kuvitellakkaan kolme vuotta sitten olevani tässä tilanteessa ja tällainen ihminen kuin nyt olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti