Ohjaajuus

Vielä omalla rippileirilläni ja isoskoulutuksen alussa ajattelin, että haluan tulevaisuudessa olla todella energinen ohjaaja, kaikille kiva, ulospäinsuuntautunut. Sellainen, joka pystyy puhumaan kaikille ilman minkäänlaista kynnystä; ihan kuin yksi meidän leirin isosista oli. Jälkeenpäin olen miettinyt, että ehkä hänessä ei ollutkaan energisyys se juttu, jota tavoittelin. Halusin ehkä ennemminkin olla helposti lähestyttävä ja sellainen, jonka on helppo puhua muille. 

Minulla on ollut hyvä lapsuus ja kasvatus. Kotini arvot ovat hyvin samanlaiset kuin arvoni nyt ovat. Kotona on ajateltu aina tosi tasa-arvoisesti ja meillä on arvostettu ihmisen ainutlaatuisuutta. Arvoni näkyvät siinä, kuinka kohtaan ihmisiä riippumatta siitä olenko töissä tai vapaa-ajalla. Koulutuksen aikana olen huomannut, että ammattilaisen arvoilla on erityisen suuri merkitys silloin, kun toimitaan sellaisen ohjattavan kanssa joka ei ole oppinut kotoaan sellaisia arvoja, joilla pärjää tässä elämässä. Uskon, että ihminen voi muuttua, kehittyä ja oppia uusia toimintatapoja. Ihminen voi taustastaan huolimatta (esim. rikokset) sopivissa olosuhteissa muuttaa tapaansa elää. Mielestäni ohjaajan on hyvä tietää, mitä ohjattava on kokenut. Se tieto ei kuitenkaan vaikuta siihen, kuinka paljon häntä arvostan.

Sukupuolten välinen tasa-arvo on ollut minulle aina tosi tärkeä. Ihmisen sukupuoli ei saa vaikuttaa siihen mitä ihminen tekee tai jättää tekemättä. Tytöt voi ajaa motocrossia ja pojat voi kutoa villasukkia. Muilta ihmisiltä tuleva paine ei saa vaikuttaa siihen mitä ihminen tekee, vaan hänellä pitää olla mahdollisuus tehdä sitä mitä oikeasti haluaa tehdä. Mielestäni jokaista ihmistä pitäisi kunnioittaa sellaisena kun se on, riippumatta hänen esimerkiksi hänen taustastaan. Se ei tarkoita sitä, että hyväksyisin jonkun ihmisen tekemät teot, vaan että hyväksyn ihmisen hänen teoistaan huolimatta. Minusta tuntuu pahalta, kun osa ihmisistä puhuu arvostellen esimerkiksi maahanmuuttajista tai seksuaalivähemmistöistä tietämättä heidän taustoistaan, kokemuksistaan ja ajatuksistaan. Usein ihmiset puhuvat olettamuksien, kuulopuheiden, pelkojen pohjalta ilman faktatietoa. Esimerkiksi rasismin taustalta löytyy usein tietämättömyys suomen laista. 

Ohjaajuuden opintoihin kuului kerhon pitäminen. Päädyin pitämään kehitysvammaisten näytelmäkerhoa. Siihen liittyi monia haasteita mutta samalla opin siitä paljon. Suurimmat haasteet liittyivät yhteistyön puutteeseen toisen ohjaajan kanssa. Tärkein oppi kerhon pitämisessä oli ymmärrys kehitysvammaisuudesta sekä kerhon suunnittelun tärkeydestä pidemmälle aikavälille. Oli hienoa huomata, kuinka tärkeä tämä kerho oli tälle ryhmälle, ja sitä kautta tajuta että nuorisotyö ei ole vain hengailua nuoppareilla ja kerhojen vetämistä ilman päämäärää asenteella että kunhan kaikilla on kivaa.

Ymmärsin kuinka tärkeitä toimintasuunnitelmat ovat ja tein ne alusta lähtien tosi tarkasti silloin kun tein itsenäisesti esimerkiksi töitä. Vasta opintojeni puolivälissä opin tarvittaessa soveltamaan toimintasuunnitelmiani huomatessani että joku asia ei toimi. Hyvin tehtyä suunnitelmaa on helpompi muokata tarvittaessa, kuin huonosti tehtyä suunnitelmaa.

Jälkeenpäin mietittynä tuon kerhon pitäminen on ollut tosi tärkeä juttu. Luulen, että tuo kerho oli syy siihen, miksi uskalsin myöhemmin hakeutua niin paljon juuri kehitysvammatyön pariin. Toisen vuoden jälkeisenä kesänä olin esimerkiksi erityistä tukea tarvitsevien lasten leirillä, aikuisten kehitysvammaisten leirillä sekä puoli vuotta kehitysvammaisen naisen henkilökohtaisena vapaa-ajan avustajana.

Ensimmäisen työssäoppimisen tein kotikuntani seurakunnalla. Varsinkin harjoittelun alussa olin tosi ujo ja epävarma siitä mitä tein. Harjoittelun loppuvaiheessa oli paljon lastenleirejä, joista sain varmuutta ohjaamiseeni. Harjoittelun aikana ajatteli etten saanut tehdä työssäoppipaikalla paljon mitään. Myöhemmin ymmärsin, että syynä olikin se, että en uskaltanut ottaa vastuuta, vaan liian helposti siirsin vastuun muille. En tehnyt sitä tahallani, en vain luottanut siihen että osaan. Työssäoppimisen aikana kuitenkin rohkaistuin paljon. Varsinkin viimeisellä erityislasten leirillä uskalsin ottaa lapsiin kontaktia paremmin kuin edellisillä leireillä ja ohjata aktiivisemmin.

Olin tällä samalla leirillä töissä vuotta myöhemmin. Uskalsin tehdä paljon enemmän ja ehdottaa lapsille tekemistä, uskalsin ottaa vastuuta ja minulle annettiin tehtäviä joita en olisi ensimmäisenä vuotena uskaltanut edes ajatella suorittavani. Osa tehtävistä oli siis sellaisia, joita en ikinä ollut tehnyt, mutta kun kuitenkin vain otin tehtävän vastaan, suoriuduin siitä hyvin.

Esimerkiksi oppitunneilla olen paljon taka-alalla ja keskityn kuuntelemiseen sekä havainnointiin. En hae ylimääräistä huomiota itselleni, mutta olen silti läsnä. Sitten kun esimerkiksi tunnilla aletaan tehdä jotain ryhmätyötä, otan herkästi ryhmän vetäjän roolin.

“Sillon ku yritetään tehdä jotain ja Jenna sanoo että tehdään näi, niin silloin tehdään. Ja sit se ei kuitenkaan tunnu pomottamiselta vaan mietin että pitäis oikeesti tehdä”

Minulle itselleni luontaisin tapa ilmaista itseäni ja tunteitani on kuvallinen ilmaisu. Olen pienestä pitäen piirtänyt ja maalannut paljon ja myöhemmin aloin valokuvata. Tein jo alakoulussa taidetta omalla tyylilläni ja ärsyynnyin jos joku kehotti tekemään asiat eri tavalla. Ymmärrän että kaikilla on omat tapansa ilmaista itseään ja on tärkeää löytää se.

Tein liikunnanohjauksen työssäoppimisen nuorisokeskuksella. Näyttönä siellä järjestin eräälle ryhmälle toimintaa. Näyttöön sisältyi mm. kaksi ryhmäytymistä. Ryhmä koostui kahdesta kuudesluokkalaisten ryhmästä. Ryhmä oli tosi vaikea ohjata, koska oppilaat eivät olleet yhteistyöhaluisia huonon ryhmähengen vuoksi. Tapahtumia jälkikäteen ajatellessani ymmärsin, että kaikki osapuolet oppivat noista ohjaustilanteista valtavasti. Mielestäni nuo ryhmäytymiset epäonnistuivat, mutta työpaikkaohjaajan ja luokan omien opettajien palautteen mukaan ryhmäytymistä oli tapahtunut.

Muistan, kuinka ensimmäisiä ohjauksiani opistolla tehdessäni pelkäsin todella olla esillä ja ohjata muita. Luulen, että he jotka minut silloin näki (edes minä itse), ei olisi uskonut että parin vuoden päästä ohjaan ilman suurempia ongelmia isompiakin juttuja. Noista ajoista on tultu iso askel eteenpäin, sillä esimerkiksi nuorten sosiaalisen vahvistamisen näytöksi kolmantena opiskeluvuotenani  tein niin itsenäisesti kuin opiskelijana voi, ulkoilutapahtuman erityisperheille. 

Minun on joskus vaikea tiedostaa ja eritellä asioita jotka osaan ja hallitsen. Huomaan usein tekeväni aivan oikeita asioita oikealla tavalla, mutta en välttämättä tietoisesti. Haluan oppia tunnistamaan osaamistani paremmin, että voisin tehdä työtä tietoisemmin. Lisäksi saada itsevarmuutta ja luottamusta omiin taitoihini.

Kun tein ensimmäistä näyttöäni huomasin jälkeenpäin että vähempikin olisi riittänyt. En oikein osannut ajatella kuinka paljon minulta vaaditaan, joten tein sen sitten niin hyvin ja huolellisesti kuin vain pystyin. Näytökseni pidin ohjelmaa kahdelle eri lastenleirille. Yhtenä osana näyttöäni minä tein lapsille seikkailuradan. Seikkiluradan alussa ohjattavat jaettiin pienempiin ryhmin ja jokainen ryhmä sai kartan palasen joka ohjasi seuraavalle rastille. Jokaisella rastilla oli tehtävä, joka kehitti ryhmäläisten auttamis- ja yhteistyötaitoja ja kun rasti oli suoritettu, sai uuden kartanpalasen. Lopuksi, kun kaikki kartat ja niiden palaset yhdistettiin, taakse muodostui viesti joka ohjasi aarteen luo. Tykkään, että pystyn työssäni hyödyntämään osaamistani, esimerkiksi kädentaidoissa, ja hyödynnän niitä esimerkiksi näytöissä mielelläni.

Tämän koulutuksen aikana olen kuitenkin ymmärtänyt, että minusta ei välttämättä tule sellaista ohjaajaa mitä alussa ajattelin, eikä minusta tarvi tullakaan. Riittää että olen oma itseni. Olen kyllä muuttunut huomattavasti vähemmän ujoksi ja minun on koko ajan helpompi puhua muille ihmisille, mutta persoonani on edelleen sama kuin opintojen alussa. Myös sen ymmärtäminen oli merkityksellistä, että hiljaisemmat voivat olla rohkeita, mennä puhumaan helposti vieraille ja olla helposti lähestyttäviä. Ei ole pakko olla hirveän energinen ollakseen rohkea.  Itsestään selvä asia, mutta minulla sen tajuamiseen meni kolme vuotta.